Seikkailijan blogi

Etelä-Suomen Seikkailijoiden toimihenkilöt harrastavat aktiivisesti erä- ja retkeilytoimintaa kaikessa sen monimuotoisuudessa. Tässä blogissa kerrotaan heidän retkistään niin hyvässä kuin pahassa huumorilla hyöstettynä. Blogi sopii kaiken ikäisillä.



Seikkailijat Hammastunturilla 9. - 17.9

Seikkailijat kävivät katsastamassa Hammstunturin erämaa-alueen, joka sijaitsee Lemmenjoen läheisyydessä, Kittiläntien ja Saariselän välissä. Hammastunturi on kenties vähiten tunnettu erämaa-alue Suomessa, minkä vuoksi myös sen käyttöaste on hyvin vähäinen, kuten jutusta pian tulee ilme.

On ruska-aika Lapissa. Tunturikoivuista on jo lehdet tippuneet, pihlajat ja haavat yhä pitävät vihertäviä lehtiä yllään, kun istun Ivalojoen varrella olevassa erämaakylässä, Kultalassa. Ensimmäinen päivä on kääntymässä yöksi, ja halla hiipii hiljalleen maanpäälle, kun taivas on avoin ja selkeä. Yöstä tulee kylmä.

12km marssi hyväkuntoista polkua pitkin pelkällä aamulla nautitulla jauheliharoiskeläpällä ei ollut hyvä idea. Elimistö alkoi hanittamaan vastaan ensimmäisen viiden kilometrin kohdalla, vaatien jotain kunnon ruokaa - olihan kello jo viisi ja kävelyä oli takana ollut parisen tuntia. 

Raajat vapisten heitin ylipainoisen rinkkani mättäällä kiroten sitä ideaa, että piti eilen tehdä raskas selkä- ja vatsatreeni salilla, joka ei ollut vielä - yllätys yllätys - palautunut. Keittelin puolihorteessa itselleni nopeasti pöperöä ja mietin tulevaa reissua aavistellen, että se tulisi olemaan raskas. Rinkkani paino oli miltein puolet omastani, ja toisin kuin tunturilapissa, jossa on tyyliin yksi nousu ja thats it tuntureille (mikäli niin halusi) niin täällä tulisi olemaan pelkkää ylä- ja alamäkeä, joka tekisi reissusta entistä raskaamman. 

Syötyäni keskityin tulevaan urakkaan. Ensimmäinen etappi oli Kultala, jossa 1800 - luvun lopussa rakennetut rakennukset yhä seisoivat pystyssä kullankaivuu aikojen jäljiltä. Alueella oli leipomo, kellari, väentupa, jokin muu tupa (jonka nimeä en nyt muista) sekä metsähallituksen rakennuttamat, selkeästi nuorempaa kaliberia olevat erätuvat. Lisäksi Kultalan tasanteelle seisoi myös ikivanha, puinen lipputanko, jonka parhaimmat päivät olivat takana päin. 

Infotaulusta kävi ilmi, että Kultala oli aikoinaan kenties Lapin suurin taajama yli 600 asukkaallaan, jotka liittyivät jollain tavalla Ivalonjoesta kaivettavaan kultaan. Luku oli sinänsä korkea, koska esimerkiksi Inarin henkikirjoissa oli tuohon aikaan hieman yli 680 ihmistä. Tähän päälle vielä kun katsoo paikkaa jossa ollaan, niin se oli aivan hevonkuusessa. Ivalojoki oli kahden tunturivallin ympäröimä, syvä kuilu, jonka pohjoispuolella alkoi laaja erämaa-aluea, Hammastunturi. 

Koska päivä oli ollut hikinen ja yllättävän raskas, laitoin teltan pystyyn joen varteen ja kävin pesulla kylmässä Ivalojoessa. Tuulen tyyntyessä mäkäräisiä oli aivan järkyttävästä joenpenkassa, mutta pienoinen tuulenvire sai ne kaikkoamaan. Sen jälkeen sujahdin makuupussiin ottamaan vastaan kylmän yön syömällä jaffa-keksejä iltapalaksi ja loput ruuan tähteestä, jonka olin matkan varrella duunaillut. Unta joutui kaivelemaan jonkin aikaa väsymyksestä huolimatta, sillä ensimmäinen yö vaelluksella on aina hieman levoton, ennen kuin tottuu ajatukseen, että sitä siellä on, ihan yksin kaukana kaikesta oman itsensä varassa.

Toisen päivän alkuna jemmasin ylipainoisesta rinkastani ylimääräiset varusteet erätuvan alle, koska tämä oli ainoa paikka josta Ivalojoen ylitse pääse - ne, joita en uskonut tarvitsevani. Sinne hävisi siis ylimääräinen kuoriasu (kuka tarvii kahta varakuoriasua itse vaelluksella?) Sekä armeijasta tuttu nalleasu, joka oli korvattu merinovillaisella kokovaratalo"sukalla". 

Tämän ja aamupalan jälkeen suuntasin pohjoiseen, kohti Hammastunturia. Matkalla ylöspäin kohtasin eräkammin, joka oli rakennettu kiven juureen. Se oli peitetty sammalilla joiden sisuksista nousi savupiippu. Kuvat ovat nähtävillä Seikkailijoiden Facebookissa. 

Harhailtuani tovin ylhäällä, jouduin laskeutumaan jälleen alas pohjalle, josta alkoi uusi nousu ylös. Se oli raskasta hommaa, mutta jälleen ylhäällä vaaran päällä näin porolauman, joka ihmetteli yksinäistä vaeltajaa katsellen tiiviistä tämän menoa. Pari huonoa kuvaa, jota koristi upea ruskamaisema ja matka jatkui. 

Hetken aikaa en ollut oikein varma, missä olin. Kävelin aikani kompanssin osoittamaan suuntaan (pohjoinen), kunnes näin paljaan tunturin huipun kajastavan puiden välistä. Pieni tuumaustauko ala kartan katsomista ja nopea toteaminen, että suoraan vasemmalla oli kohteeni - mikään muu se ei voinut olla. 

Jälleen alas pienelle joelle ja siitä ylös kohti tunturia. Raskaan nousun jälkeen pääsin kuin pääsinkin ylös, josta löytyi tuvan rippeet. Jäljellä ei ollut enää kuin perustuksista jalat, loput oli ilmeisesti poltettu viereisessä, kivien väliin tehdyssä nuotiossa. Jatkoin matkaani kohti pohjoista, kävellen tunturin päällä miettien omiani, kunnes riekkoparvi lennähti suoraan edestäni joukolla karkuun. Paskahalvauksesta selvittyäni suuntasin alas tunturilta suolle, josta löysin tieni järven rantaan, jossa oli tarkoitus yöpyä. Keräsin kasaani nopeasti maapuut, tein nuotiopaikan, peseydyin ja söin ja aloin polttelmaan nuotiota illan hämärtyessä.

Seuraavana aamuna heräsin riekon kurluttamiseen. Se oli mukava herätys, enkä laittanut laisinkaan pahakseni. Jätin illalla muutaman puun, jotta sain tulet tikkupekonin paistamista varten. Syötyäni aamupalan lähdin kohti Hammastunturia. Se sisälsi kolmen tunturin ylityksen (kiertäminen olisi vienyt vielä enenmmän aikaa) ja kahden tunturin välissä eräällä suolla kohtasin mielenkiintoiset jäljet. Ne olivat ilmiselvät karhun jäljet, joka oli kävellyt lävitse mutaisen suon, suuntanaan sama kuin minulla. Eilen olin myös nähnyt sellaista ulostetta, jota ei tietääkseni muut Lapin asukkaat jätä, paitsi erämaiden kuningas. 

Tavoitteena oli päästä joelle Hammastunturin kupeeseen, josta olisi voinut seuraavana päivänä tehdä päiväreissu tunturille ja levätä kasaten voimia. Ikävä kyllä joki oli kuivunut, ja pienen tuumailun jälkeen jätin tavarani kuivuneen joen viereen, panin paikan merkille tarkkaan (sillä en millään haluaisi olla löytämättä takaisin sinne), puin kuorivaatteet ylle, otin vesipullon ja vähän ruokaa ja lähdin kevyesti kävelemään hammastunturia ylöspäin ilman rinkkaa. 

Ylhäällä tuuli aivan mieletömästi. En ole koskaan tuntenut sellaista tuulta, vaikka olen pyörinyt korkeimmillakin paikoilla. Vastatuuleen kykeni miltein nojaamaan, ja jos hattu olisi päästä lentänyt siinä vaiheessa, niin se olisi kuulunut sitten luonnolle.

Kävelin takaisin tunturilta rinkalle (johon osuin suoraan - uskomatonta suunistustaitoa) ja rupesin miettimään seuraavaa yöpaikkaa. Ainoa vaatimus oli, että se oli vesistön lähellä. 

Otin suunnaksi joen, joka sijaitsi keskellä suota. Kartan mukaan joen varressa oli myös rakennus, joskaan en tiennyt oliko se auki vai suljettu. Lähdin kuitenkin kävelemään sitä kohti lauleskellen karhu mielessäni. 

Laskin, että matkaa joelle olisi ollut n. 5km. 2 tunnin matka siis, ja kello oli vähän ylitse viisi. Olisi miltien pimeää kun sinne pääsisin. Ikävä kyllä matkalla kadotin itseni. Kuivuneet joenuomat, joita käytin suuntamerkkeinä olivat hämääviä, sillä niitä kulki pitkin poikin ja karttaan ei ollut merkitty yhtäkään. Päättelin, että kun joelle saavun, niin sen kyllä tunnistan. Tosin, yksi joenuoma oli iso ja laaja, joten se olisi voinut olla se ensimmäinen, joka tuli ylittää. 

Lopulta pimeys alkoi laskeutumaan ja pääsin suojoen reunaan. Katsoin kartasta maamerkkejä, ja totesin että olen oikealla paikalla. Lähdin etsimään kämppää, jota ei koskaan löytynyt. Epävarmuus alkoi hiipiä mieleen, mutta sillä ei ollut nyt merkitystä. Oli saatava tehtyä tulet ja käydä pesulla, joten loin itselleni uuden tulentekopaikan kaatuneen kelopuun viereen, tein kelopuusta maapuut ja kävin pesulla. Pitkin pimenevän ilan polttelin kelopuita, joista lähti hyvä´, tervainen tuoksu. Paistoin myös viimeiset pekonit aamulla siinä, ja kelopuulla paistetut pekonit olivat erittäin hyviä.

Aamu oli iltaa viisaampi. Totesin, että joki, jossa olin, oli se ensimmäinen joka olisi tullut ylittää. Sillä ei kuitenkaan ollut merkitystä, koska ilta olisi pimentynyt jokatapauksessa.

Kävelin pitkin päivää, muljauttaen nilkkani pari kertaa todella pahasti niin, että matkavauhti hyytyi 1km /tunti. Lopulta kuitenkin pääsin Ivalojen varteen, jossa tutkin vanhoja kullankaivuujääntentiä. Oli hakkuja, vaskooleja, saunanromppeita, kiukauta, laavuja, paljon kaikenlaista jännää. 

Yöllä oli aivan mahtavat revontulet, ja aamulla maa oli kuurassa. Sorsaperhet uiskenteli Ivalonjoessa, ja riekot lentelivät joentörmältä jatkaessa matkaa eteenpäin. 

Lopun aikaa vietin Ivalonjoella tutkien tosiaan kullankaivajien tukikohtia, rännejä ja heidän muokkaamaansa maata. Viimeisen yön vietin seurassa Kultalassa, ja oli pakko sanoa että lähes viikon yksinolon jälkeen seura teki terää.

Seikkailijat vaeltamassa Pohjanmaan Salamajärvellä 29.7 - 6.8

Seikkailijat kävivät tutustumassa Pohjanmaalaisiin vaelluskohteisiin käymällä Salamajärven kansallispuistossa. Tästä on artikkeli tulossa syksyn aikana.


Kalastusta Kaldoaivilla - 26.5.2013

On sunnuntai. Rinkan sisus on tyhjennetty ihka aidolle Tallinnasta ostetulle persialaiselle matolle. Sieltä löytyy kaikkea muuta, paitsi ruokaa. Osa tavaroista on märkiä, vielä suurempi osa tuoksuu aivan kuolemalle. Omni fuelin pullo helisee tyhjyyttä ja jäljellä on vain tyhjiä kuivamuonapusseja, joita ei voinut polttaa luonnossa niiden sisältämän folion vuoksi. Osa tavaroista kaipaa huoltoa, mutta selkä jumittaa ja jalkoja puuduttaa. Kuivat sukat jalassa on harvinaisuus ja vanha kunnon lastulevystä tehty haavi on paikattu jesarilla. Väsyneenä sohvalla istuen ruutua tuijottaen sitä tulee mietittyä että mitä hittoa sitä taas tulikaan tehtyä. Takana on viikonloppu Kaldoaivissa, Suomen suurimmissa erämaissa.

Lähdettiin kaverin kanssa kalaan, koska olemme kovia kalamiehiä. Lähijärvet eivät kuitenkaan houkuttaneet, joten surautimme autolla Skalluvaaran poroerotusaidalle, Utsjoelle. Tästä lähdimme käpyttelemään kohti Vetsijokea ja niiden varrella olevia järviä. Lämmin toukokuinen aurinko paistoi porottavan kuumasti, ja lämpötila pyöri 20 asteen paikkeilla. Pieni viileä tuuli virkisti kivasti, joskin se ei estänyt hien tulemista. Suurinpiirtein kevyt 25 kilon rinkka selässä (oikeasti kevyt, talvella siihen voi laskea 10 kiloa lisää) lähdettiin valloittamaan tunturijärviä ja niiden jokia. Tavoitteet totta kai korkealla, molemmille oli viimeisen päälle "takuuvarmat" uistimet joilla juttujen perusteella ei ole ikinä jäänyt kala nousematta. Vanha lastulevystä jossain timbuktussa kasattu perintöhaavi roikkui repun ulkopuolella kun maihinnousukengät kuljettivat miehiä kohti kalaisia vesistöjä.

Heti alkutaipaleella huomasin poron jalan maassa. Irrallisen. Potkin sitä ihmetellen kovaan ääneen että jo on kumma, poron jalka. Mitäköhän se täällä tekee? Kalakaveri on synnyinperältään lappalainen ja köhäisi hieman osoittaen kolme metriä sivummalle. Siinä oli parin metrin korkuinen ihmisen tekemä maavalli, jonka juurella oli lammikko. Lammikossa oli kunnon porojen Auchwitch. Päitä, jalkoja, kaikkia löytyi joka lähtöön. Kaveri tiesi kertoa, että siihen tuotiin kaikki ne osat joita ei kyetty hyödyntämään. Raaka peli, ei käynyt kieltäminen. Mutta niin se homma vain toimii ja edessä oli karu todellisuus. Joskaan se tuskin minun lihansyöntiini mitenkään vaikuttaa.

Jatkoimme matkaa. Tietäntö taivalta (Kaldoaivi on yksi vähiten merkatuista erämaista Suomessa) oli jäljellä vielä n. 10 kilometriä. Mutkien jälkeen varmasti lähemmäksi toistakymmentä. Päivänvaloa riittäisi kuitenkin elokuuhun asti, joten pimeässä kävelemisestä ei ollut pelkoa.

Yritimme kiertää raskaimmat kohdat parhaan kykemme mukaan. Pistämättömällä suuntavaistolla emme tarvinneet siihen juurikaan karttaa, GPS saatika kompassia. Maisemat olivat jokseenkin tutut talven ajoilta, vaikkakin erinäköiset. Tottahan tiesimme lähtiessä, että on tulvakauden loppuhuipennus tähän aikaan vuodesta. Se ei tietenkään meitä estänyt kulkemasta niiden upottavien soiden (joita oli PALJON, TODELLA PALJON) lävitse tai ylitulvivien jokien ylitse - joita niitäkin löytyi kiitettävästi. Ihmisiä ei näkynyt, mutta jos erittäin tarkkakuuloinen oli, saattoi kuulla kuinka kirosin suokohdissa itseni niistä ylitse. Jokia ylittäessä vanhana vuorikauriina se ei tuottanut ongelmia edes rinkka selässä. Kivi kiveltä pomppien se sujui näppärästi, vaikkakin yksikin väärä liike ja sitä olisi ollut uinti reissu edessä rinkan kanssa. Kaveri ei ollut yhtä tasapainoileva otus kuin minä, ja hän mulahti muutaman kerran kunnolla jokeen - joskin niin, että vain polvea myöden kastui. Se on jännä, ihminen aina onnistuu sillä viimeisellä hetkellä heittäytymään parempaan paikkaan kuin mitä muuten olisi luvassa.

Ilta alkoi kääntyä pikkuhiljaa yöksi, joskin keskiyön aurinko porotti pohjoisesta upeasti. Lähellä suunniteltua yöpymispaikkaa kaverini kiinnitti huomiota suon toisella puolella koiramaisesti löntystelevään otukseen. Hyppäsimme mättäiden päälle katsomaan eläintä. Aluksi luulin sen olevan kettu, mutta nopeasti totesin että tuo eläin ei ollut kettua nähnytkään. Isokokoinen koiramainen eläin ja varjossa harmahtava turkki kieli vain yhdestä asiasta. Se oli perkule susi. Olen käppäilyt metsissä useita vuosia, enkä koskaan ollut nähnyt luonnossa elävää sutta. Nyt sekin rasti voidaan täyttää. Susi katsoi meitä yhtä ihmeissään kun me sutta. Tokkopa se oli tottunut myöskään ihmiseen yhtä paljon kuin me susiin. Mietin vain, että mitäköhän sen päässä liikkui. 800 metriä meistä etelämpään oli poroja, mahtaisiko se olla niiden perässä?  Niin tai näin.

Jatkoimme yöpymispaikkaan. Sinne päästyämme kello oli jo yli puolenyön, nälkä oli jäätävä. Samoin väsymys. Takana oli kilometrejä n. 15 ja edessä oli puiden teko. Nopeasti keräsimme maapuut, jonka jälkeen teimme majoitteet. Itse nukuin louteessa (google loude) ja kaveri teltassa. Tämän jälkeen tulet, ja läheiseen järveen peseytymään päivän hiet pois. Matkaa oli ehkä sata metriä järvelle, ja nälkäisenä, väsyneenä ja alastomana sinne kulkiessa tunturituuli tuiversi vasten naamaa, aurinko ei juurikaan lämmittänyt ja ne pirun tunturipuskat raapivat nilkkoja. Jälleen tarkkakorvaiset olisivat voineet kuulla, kuinka kirosin sitä hetkeä. Ennen kuin pääsin järven rantaan - joka oli enemmänkin suo kuin ranta - jaloista oli lähtemässä tunto kylmyyden vuoksi (turtana) joten veteen pääseminen oli kuin lämmin kylpy jaloille. Nopea pulahdus ja kipin kapin samaa reittiä pitkin nuotion ääreen. Samalla reissulla tarttui mukaan puhdasta tunturivettä, ja kävellessä kohti nuotiota ei ollut enää laisinkaan kylmä. Eikä väsy. Tunturivesi tekee ihmeitä. Nopeasti teimme ruuat, paistattelimme nuotiossa ja kävimme nukkumaan.

Ja niin koitti lauantai. Näin tietysti unta susista. Perus velliperseenä tietysti. Yön kohokohta oli se, kun aamulla parittelevat linnut lensivät visertäen majoitukseeni. Susiunia nähneenä se oli tietysti paskahalvauksen paikka. Oli hyvä, ettei linnut lentäneet päin naamaani kun nousin jousen lailla pystyyn.

Sitten kalaan. Kävelimme järveä pitkin ja löysimme paikan, johon joki laskee. Se oli niin komia, että päätimme muuttaa leirimme sinne. Siellä kalastelimme loppupäivän - saamatta saalista tietysti - ja nuotiota maapuista tehdessä. Loppuillasta tuli sade, ja minä menetin huippuluokan lippauistimeni johonkin kivenkoloon. Ja ei muuta kuin kettuuntuneena pötköttään iltapalan kautta. Hyvät unet sen kuin jatkuivat. Tällä kertaa minua ei piinanneet sudet, vaan jääkarhut jotka terrorisoivat elämää Pasilassa. Muistan vain, kun juttelin unessa jääkarhujen invaasion jälkeen, että nyt on Pasilassa halpoja asuntoja. Karua. Lopulta minutkin syötiin.

Sunnuntai ei ollut kalasaaliin kanssa sen parempi. Kalaa ei tullut, vaikka kokeilimme monesta eri tunturijärvistä. Eräässä tunturijärvessä kaksi sorsalintua piti meille melkoisen näytöksen, kun taistelivat yhdestä naaraasta. Ne olivat kuin F16 hävittäjiä, jotka jahtasivat toisiaan. Kerran sorsalintu sai vedettyä toisen jopa veteen. Komeaa näytöstä kesti vartin verran, jolloin toinen osapuolista luovutti ja lähti sutimaan.

Ja matka jatkui. Tulomatkan suot kiersimme valloittamalla pari tunturia ovelasti, ja lopulta olimme kivasti autolla. Mahtava tapa aloittaa uusi työviikko - selkä jumissa, väsyneenä, jalat aivan kohmeessa. Mieli on onneksi virkeä, joskin se on pieni plussa se.

Ehkä ensi viikolla voisi vain levätä.

/ Sami
Seikkailijat 

17.4.2013  Minä, Tapio Rostedt seikkailijana

Seikkailu on liikkumista, seikkailu on oppimista ja uusia kokemuksia, seikkailu on mukava harrastus. Sellaista jota jo lapsena oli kiva leikkiä, sellaista jota on hauskaa harrastaa, sellaista jota on aikuisena mukava ohjata, sellaista joka on osa elämää – ja sitten jo huomaankin, että se on jo elämän tapa. Niin se vie, nyt minua..

Seikkailijana olen hyvin liikunnallinen – tykkään tekemisestä ja itsensä ylittämisestä, tykkään monenlaisista seikkailullisista harrasteista. Osaamista, kiinnostusta ja intohimoa löytyy moneen, mutta mielenkiintoni syvimmät kohteet ovat lasten ja nuorten seikkailuliikunnassa ja seikkailukasvatuksessa. 

Seikkailua maistamme jo äidin maidossa. Sitten ensimmäiset seikkailuaskeleet. Jo varhaisessa vaiheessa ihmistä kiehtoo seikkailu, muistamme lapsuudestamme lähimetsän inkkariseikkailut ja mökillä viidakkoseikkailut. Vähän jännittää, ja vähän pelkoakin hiipii puseroon – sellaista se seikkailu on. Jokainen on tehnyt majoja, jokainen on ollut taruolento, jokainen on leikkinyt piilosta – jokaisessa asuu seikkailija..

Kohta kolmen lapsen isänä elämä on jo sinällään seikkailua, mutta kyllä sitä edelleen kaipaa luontoon liikkumaan ja harrastamaan. Hiljaisuudessa ja yksinäisyydestä en viihdy senttiäkään, joten ympärillä pitää tapahtua. En ole luonteeltani erakko enkä samoilija, en nauti tylsyydestä enkä pitkäveteisestä toiminnasta - sytyn kaikesta vaarallisesta ja uhkarohkeastakin. Sellaisesta kunnon seikkailusta. 

Vapaaehtoisena saan olla koko ajan mukana monessa seikkailujutuissa, nautin joka hetkestä. Kuitenkin kaikista paras seikkailu on mennä mökille rentoutumaan, ei sähköä, ei juoksevaa vettä - ja vene vesille ja kalastamaan. Mikään ei voita tunnetta, kun kala nappaa, saa sen rantaa ja grillistä voi nostaa sitä sitten tarjolle. Veri vetää luontoon.. tekemään jotain.

Suosittelen jokaista kokeilemaan seikkailullisia lajeja, joita on maailma pullollaan. Jos jokin juttu ei miellytä, voi aina valita itselleen uuden omanlaisensa seikkailumuodon - valinnanvaraa on reilusti. Muista, että elämä on lyhyt, ja se on täynnä seikkailua. Niin se vie, kohta sinutkin..

Tapio Rostedt



Paistunturin erämaa - kaukana kaikesta

Paistunturin erämaa on Utsjoen kunnan alueella oleva laajamittainen erämaa-alue, joka koostuu pitkälti vain karusta tuntureista, satunnaisista erämaajärvistä sekä muutamista jokilaaksoista, joinne tunturien lumet sekä kalliomassojen alla olevat pohjavedet valuvat. Lukuunottamatta jokilaaksoja, Paistunturin erämaan tunturiylängöt ovat lähes puuttomat, jonka myötä alueen vitsauksena - sekä pelastajana käy usein viiltävä ja kova tuuli. Kesällä maasto on jatkuvien korkeuserojen, sääolosuhteiden, suunnistamisen vaikeuden ja huoltopisteiden - kuten erämaatupien, laavujen tai kammien puuttumisen vuoksi haastava. Talvella luonnonolojen karuus ja ankaruus moninkertaistuvat. Etäisyydet lähimpään asutukseen ovat siijainnista riippuen monia kymmeniä kilometrejä, eikä puhelimeln kuuluvuudella ole sijaa kaukana kaikesta. 

Paistunturi on tullut minulle erittäin tutuksi viimeisten neljän kuukauden aikana. Olen käynyt alueella riekkometsällä, pilkkimässä ja vaeltamassa. Yleensä olen käynyt jalan, jolloin kilometrien kulkeminen vie aikaa ja voimia armottoman, kylmän tuulen painaen vasten parhaimpia kuorivaatteita nostattaen kylmänväreet selkärankaa pitkin pysähtyessä hetkeksikään. Tunturissa hanki kantaa suksilla tai lumikengillä hyvin, mutta on kohtia joissa ilman lumikenkiä uppoaa reilusti ylitse napaa myöden ja lumikengillä samasta kohtaa pohkeita myöden. Se on kuin suossa kulkemista. Tunturissa nopeat sään vaihdokset ovat mahdollisia, ja jos päivällä astelit kauniissa auringonpaisteessa, iltaa vasten voit joutua lumimyrskyn pysähdyttämäksi. Tällöin näkyvyyttä on vain muutama metri, eikä ole mieltä tai järkeä jatkaa matkaa ilman kompassia sekä GPS - ja ei tällöinkään jos mukana on jotain millä suojautua.
Vastapainoksi erämaa antaa myös kokemuksia. Järven jäällä, keskellä tuuletonta yötä - 28 asteen pakkasessa alla kirkkaan tähtitaivaan ei voinut kuin kaivautua pieneen lumikuoppaan yöpymään katsoen mitä upeampia revontulia jotka hohtivat taivaalla kauniisti pääosin vihertävinä, toisinaan myös punertavina valaisten suuren osan taivaasta tanssien omaa tanssiaan.

Luonto on karua ja puhdasta. Voi kulkea useita kilometrejä näkemättä mitään jälkiä hangessa, vaan silti erämaassa on elämää. Suurin osa on lumen alla, mutta myös lumen päällä keskellä puutonta tunturiylänköä harhailee mm. kettuja, jäniksiä, ahmoja, naaleja, poroja ja jopa susia. Jokilaaksoissa ja puualueiden lähistöltä voi löytää hangesta riekon jälkiä. Ihmisiä ei juurikaan näy, mikäli onnistuu kiertämään järvet joissa paikalliset käyvät onkimassa rikasta lohikalakantaa, kuten taimenta ja rautua. Talvella valkoiset tunturit toistensa perään ovat monelle outo näky, ja siinä tulee nopeasti olo, että oliisi kuin tutkimusmatkailijalla toisella planeetalla selässään usean kymmenen kilon rinkka, jonka sisältö pitää vaeltajan hengissä karuissakin olosuhteissa pitkän aikaa. Se on yllättävän hieno, ja samalla todella mielipuolinen tunne. Ketään ei ole yhtään missään, lähin ihminen voi olla 50 kilometrin päässä parhaimmillaan tai pahimmillaan. Kännykässä ei ole kuuluvuutta, ja sitä ymmärtää olevansa täysin yksin. Joskus mietin, että mitä jos nytkin kävisi niin että kaatuisin ja murtaisin jalkani?`Tänne ei ketään eksyisi pitkään aikaan, ja ruokaa olisi rajallisesti. Yksijalkaisena ilman varusteita ei pitkälle pääsisi. Ne ovat asioita jotka vain tulee hyväksyä ja jos niin tapahtuu, niistä tulisi jotenkin selvittyä. Tai ei. Niitä ei voi kuitenkaan pelätä, koska muuten sitä ei uskaltaisi poistua edes omasta kodistaan - voihan joku ajaa vahingossa sinun päälle kotipihallakin ja fakta on että suurin osa ihmisistä kuolee kotiinsa. Missään ei ole hyvä, jos alkaa pelkäämään sillä sitten sitä saa pelätä loppuelämänsä. Elämässä kuuluu ottaa terveitä riskejä ja nauttia siitä ajasta joka on meille annettu.

Siksi itse pidän seikkailuista. Tutkimisesta - mitä löytyy tunturien tuolta puolen. Yleensä vastaus on, että lisää tuntureita. Mutta maailma on mielenkiintoinen paikka, sillä ympärillä on paljon kaikkea jotka kertovat omanlaista tarinaa alueen elämästä ja historiasta jotain, jolloin loput voi itse päätellä tai kuvitella. Osa on pienempiä ja vaatii taitoa tai tuuria huomata, osa ovat selkeämmin näkyvillä.

Kävin kelkkailemassa Paistunturilla juuri tänä viikonloppuna. Tavoitteena oli mennä erämaahan pilkille, ja aamulla lähtiessä aurinko paistoi korkealta, pilvettömältä taivaalta. Vaikka kelkka oli alla, tuli silti mukaan pakattua täydelliset vaellustarvikkeet rinkkaan ihan vain varmuuden vuoksi. Ei olisi ensimmäinen kerta kun kelkka hajoaisi kaukana kaikesta.

Kun kelkka vei tunturiin (yhden kuperkeikan kautta), kirkas sää sumeni hetkessä. 15 minuutin sisällä tunturilla ei nähnyt 30 metriä kauemmaksi, ja suunnistaminen oli äärimmäisen vaikeaa vaikka tiesin kokemuksesta kohtuullisen hyvin alueen. Lopulta GPS ja kompassin avulla löysin oikean järven, joskaan en tajunnut sen olevan järvi ennen kuin arvelin että pian pitäisi kohteessa olla. Se kertoo paljon säästä.
Aloitin pilkkimisen, ja lopputulos oli 10 rautua. Sumuisessa säässä lähdin ajamaan takaisin, ja saavuin puolivahingossa erään toisen kelkkailijan jälkiä pitkin vanhalle kammille. Se sijaitsi kahden tunturin välissä, tunturikoivikkoisessa laakossa, jonka vieressä meni pieni, aukinainen puro. Kelkasta hypätessäni pois, upposin vyötäröä myöden lumeen ja totesin että kelkkauralla kannattaa pysyä.

Kammi oli avonainen, sammaleella varustettu suoja, jonka sisällä oli kaksi laveria ja kamina. Muutama tunturikoivikon risu oli sinne tuotu polttopuuksi, joka ei varmasti hirveästi lämmittäisi seuraavaa. Jotain saamenkielistä kirjoitusta löytyi kammin seinältä, mutta tunturisaame on sen verran ruosteessa että jäi ymmärtämättä.

Ennen kuin lähdin suunnistamaan selkenevässä säässä kohti kotia, mietin kuinka vanha kammi oli. Kuka oli sen rakentanut? Sitä ei näkynyt kartoissa laisinkaan, mutta sen ohitse kulkeva kelkkareitti osoitti että se oli jonkinasteisessa käytössä. Tiesin, että ennen vanhaan riekon metsästäjät viettivät kammeilla jopa useita viikkoja parhaina riekonpyynti hetkinä talvisin. Todennäköisesti myös tämä sama kammi jonka edessä olin, oli palvellut juuri sitä tarkoitusta varten joskus aikanaan ja nyt se oli satunnaisten retkeilijöiden jotka siitä tiesivät tai olivat sattumalta löytäneet varten. Otin kammista kuvan, joka on nähtävissä facebookissa Seikkailijoiden sivuilla. Sen jälkeen käynnistin kelkan huomaten että ilta alkoi hämärtää. Kaukaa on pitkä matka myös tukikohtaan. Lopulta pääsin kotiin, paistoin raudut, eli nieriät pannulla voin kanssa, joiden esi-isät olivat saapuneet siihen erämaajärveen todennäköisesti jo jääkauden aikaan kehittäen sinne oman populaation jäämassojen vetäytyessä ja jokien sekä virtauksien kuivuessa eristäen järven kannan omaksi populaatiokseen.

Loppujen lopuksi taas ymmärsin sen paremmin. Maailma on tutkimisen ja ymmärtämisen arvoinen. Ja ne monet hienot paikat sijaitsevat autoteiden ulottumattomissa. Ja hyvä niin.

/ Sami
Anna palautetta kirjoituksesta osoitteeseen;
seikkailijatry@gmail.com

Pilki kunnes jää pettää... Mitä sen jälkeen?

Liian monesti tulee luettua lehdestä uutinen, jossa joku lievästi mielisairas pilkkiä on mennyt keplottelemaan lämpimän syksyn jälkeen pilkille ilman naskaleita ja pudonnut sitten ahdin iloksi sinne kalojen sekaan. Jonkinlaista darwinismia kai, mutta myös kuulee niitä muita juttuja jotka ovat enemmän kuin huonoa sattumaa. Esimerkiksi mies, joka oli pilkkimässä keväällä Inarin järven jäällä, tuolla Suomen toiseksi isoimman järven luona. Suksien hän oli edennyt järven jäällä, kunnes virtakohtauksesta heikkona ollut jää oli pettänyt kaverin alla. Mies oli päässyt ylös, mutta menettänyt suksensa sinne ja lähtenyt omia jälkiään pitkin kohti mökkiä joka oli lämpimänä.
Jokainen pystyy kuvittelemaan kuinka paljon painoa suksi tai lumikenkä jakaa järven jäälle pelkkään kenkään verrattuna? Kerron että huomattavasti. Jää, joka on kestänyt hiihtäen, ei välttämättä kestä kävelyä. Näin kävi tällä kertaa, ja pullan tuoksuinen koti jäi saavuttamatta. Naskalit eivät auttaneet enää toisella kertaa, kun kylmyys vie voimat.  Surullinen tarina, mutta tosi. Eikä ole ensimmäinen tapahtuma - varsinkaan Inarin järvellä - mutta ei varmasti myöskään ainoa.
Kyllä järvi ruokkii perheen, mutta omansakin se osaa ottaa, sanoi koltansaamelainen minulle tarinan lopuksi.

Sitä on ensin alkuun vaikea uskoa kuinka vaikea on päästä kokemattoman jäällä liikkujan ylös jääkylmästä vedestä - vaikka olisi naskalit. Vaatteet imevät hetkessä monta kiloa nolla asteista vettä itseensä ja se kirvelee ihossa kuin vietävä. Hetkessä pitää saada itsensä ylös tai muuten peli on menetetty. Kylmästä vedestä painavat vaatteet, epäkäytännölliset tumput käsissä, saappaat täynnä vettä jotka ovat kuin mafian asettamat betonikengät jalkoihin ja sitten se voima jolla saa itsensä sieltä ylös. Hädän tullen jaksaa vai mitä? Entä lumikinos jäällä, joka voi pahimmassa tapauksessa olla monta kymmentä senttiä - se pitää työntää pois jotta saa naskaleilla otteen jäästä. Ja mitä jos se kohta, johon naskalit lyöt, pettää uudelleen? Heikko jää pitäisi rikkoa ympäriltä, ennen kuin yrittää nousta ylös kylmän kangistamana, sillä kovinkaan montaa yritystä Ahti ei suo. Ja mitä sitten kun olet ylhäällä? Talvi on armoton myös omilleen ja kylmänmärät vaatteet kangistavat raajat hetkessä.

Siinä vaiheessa kotiin on pitkä matka.

Itse pilkin paljon. Saalis toki on jäänyt vähäiseksi, mutta silti. Kävelen paljon järvien jäällä ja aina kun näen sulan joenuoman mietin, kuinka lähellä minä olen heikosta jäästä?
Ikävin tunne on se kun jää pettää. Sitä vain vajoaa kylmyyteen, ja jos sen kerran on kokenut (eikä ole tykännyt) niin auta armias kuinka sitä sydän hyppää joka kerta kun 70 cm paksuisen jään ensimmäinen 2 senttiä pettää, koska sen alla on vettä, vaikka veden alla onkin teräsjää. Ilmiö on yleinen talvella, ja vaikka sen tietää että jää ei siitä kohtaa petä, niin silti sitä on - ainakin itse - vellit housussa. Jokakerta, myönnän. Ja jos kuljen tuntemattoman järven jäällä yksin, jonka virtauskohtia en tiedä, niin varovaisuuteni on varmasti muiden mielestä lähinnä surkuhupaisaa. Esimerkiksi viikonloppuna kairasin kolme kertaa pohjaan, koska pienehköt traumat pomppivat esiin pimeyden laskiessa järven jäälle. Yksin jäissä kaukana kaikesta ei ole kiva olla. Nykyajan autonavaimetkin taitaa olla sellaiset, etteivät koko kastelua kestä. Tosin puolustukseni voin vain sanoa, että järvi oli matala ja kävelin näiden kolmen kairauskohdan välillä useita kymmeniä metrejä.

Vaikka tiedän melko satavarmasti että ylös jäistä pääsisin (ainoa poikkeus olisi todella virtaisa kohta joka veisi humpsahtaessa jäihin jään alle kauaksi itse reijästä - ajatuskin puistuttaa), niin silti varovaisuuteni on huippuluokkaa. Kerran olen lapsuudessani avannossa vastoin tahtoa uiskennellut ja toista en kiitos halua. Varsinkaan täällä, Lapissa, jossa etäisyydet ovat pitkät ja sääolosuhteet armottomat. Mutta se ei pidä minua poissa järven jäältä. Se jättää vain uhkarohkeuden rannalle. Sen saman uhkarohkeuden, joka vie useita pilkkiöitä vuosittain sinne, minne minä en ainakaan halua.

Kevät tulee, joten muistakaa viisaus vesillä - vaikka ne olisivatkin sitten jäässä. Seikkailija kokeilee rajojaan ja elää kokemuksista, mutta ymmärtää riskit ja hahmottaa sen hetken, jolloin raja tulee vastaan.

Tässä on kuvia, kuinka tehdä tulet vajaassa 10 minuutissa vain ja ainoastaan maapuista oikeaoppisesti kylmyyden iskiessä;


1. Ensin kasaat maassa olevia kuoleita puita tarpeeksi lähistölle  Sen kun tekee nopeasti, niin aikaa menee n. 5 minuuttia. Laita osa puista vierekkäin "alustaksi". Näin hiillos, joka syntyy seuraavasta vaiheesta ei tipu suoran lumeen ja sula, vaan jää puiden päälle.
2. Hanki männyn kuivia alaoksia kaksi sylillistä. Nopeasti tämä hoituu hetkessä, sillä jos tarkkailette metsässä kävellessänne, lähes aina löytyy mäntyjen alarungoista kuolleita, kuivia oksia. Ne syttyvät hyvin.
3. Kasaa yhdestä sylilisestä keko riviin asettamien maapuiden päälle. Jos on paperia, niin laita sitä alle mutta se ei ole välttämättömyys.
4. Sytytä.
5. Ruoki lisää kuivilla männynoksilla.
6. Kun hiillos on hyvä, ei muuta kuin isompia puita nuotioon ja kokko pystyyn ja ruokaa tekemään!


Kuvapankista loppui tila, niin en saanut liitettyä kuvia tänne tuon enempää. Asiaa yritetään hoitaa! :)


Katsotaan mitä ensi viikolla keksitään. :)
/ Sami

 



Metsästys / kalastusreissu Evolla 21. - 23.9

Upean kirkas syysilma puhalsi leppoisasti kellastuneita lehtiä pitkin asfalttia. Ihmiset ajoivat autoillaan pitkin tietä kiireisinä kohti kotia viikonlopun viettoon, mitä ikinä sitten aikovatkaan tehdä. Jokainen kuluttaa sen annetun ajan niin kuin parhaaksi katsoo, yrittäen nauttia siitä täysin riennoin. Seikkailijoiden kohdalla se tarkoitti sitä, että autoon oli jälleen pakattu kaksi rinkkaa, kalastusvälineet sekä haulikko ammuksineen. Luvassa oli siis n. 48 tuntia  metsästystä ja kalastusta vaelluksen kera.

Ensimmäiset kymmenet kilometrit sujuivat tahmaisesti Helsingin ruuhkassa. Lahden moottoritiellä oli kolmisen autoa kiirehtinyt niin, että heidän osalta viikonlopun vietto tulisi lykkääntymään vielä muutamalla tunnilla. Kun kolaripaikka ohitettiin, alkoi autoletkakin liikkua rivakammin - ja sehän meille kelpasi. Mitä nopeammin, sitä nopeammin, right?

Lopulta pääsimme pelipaikalle. Olimme kartasta katsoneet sopivan "tukikohdan" itsellemme. Paikka oli kalastuksen sekä metsästyksen kannalta oivallista. Ainoa huono puoli oli, että tiet olivat kapeita ja auton jättäminen tuotti hieman päänvaivaa koska lähialueella ei ollut parkkipaikkoja laisinkaan. Lopulta ronski ratkaisu löytyi ja auto ajettiin kirjaimellisesti metsään.

Laitoimme tavarat kuntoon autolla viimeistä myöden. Sangen itsevarmasti lähdimme vain kävelemään oletettuun yöpymispaikkaa kohti. Samalla kävellessä rinkka selässäni tähystin jatkuvassa valmiudessa haulikko kädessä ajatuksena että  jos vaikka jostain pusikosta olisi lähtenyt metsäkanalintuja. Hitot sieltä mitään näkynyt ja kaiken päälle käveltyämme jonkin aikaa alkoi hiipiä epäillys että onkohan reitti ihan oikea. Lopulta kun karttaa katsoimme, olimme lähteneet aivan väärään suuntaan ja avot, näin se itsevarmuus toisinaan kostautuu. Onneksi matkaa ei ollut taitettu kovinkaan montaa kilometriä, ja vaikka se aina hieman ketuttaa kävellä takaisin päin samoja jälkiä niin silti fiilis pysyi korkealla vaikka muutamat tuskanhiet tulikin polulle tiputettua.

Lopulta pääsimme perille tukikohtaamme, laavuun ja totesimme sen olevan täysin tyhjä - joka tietysti sopi meille paremmin kuin hyvin. Pimeä alkoi jo hiipiä mailleen ja totesimme yksissä tuumiin, että tämän päivän osalta ainakin kalastus saa jäädä. Pimeässä on paha lähteä lusikkaa järveen heittelemään. Kerran käytiin säkkipimeässä meressä, Helsingin Uutelassa heittelemässä ja kun ei mitään siellä tietysti nähnyt, niin menin ja vispasin erittäin painavan uistimen mereen. Siimaa vain meni ja meni, eikä tuntunut, että se olisi loppunut laisinkaan. Kun laitoin virvelin puolan kiinni, jotta se katkaisee uistimen lennon, huomasin että koko pirun siima oli hävinnyt kelasta! Uistin oli ollut niin painava, että se oli vienyt koko siiman mennessään ja vaikka siima oli sidottu kelaan kiinni, niin se oli pettänyt. Sinne läks hyvä uistin silloin ja nyt ei haluttu samaa tai pahempaa tulosta aikaan joten sulassa sovussa majoituimme sekä teimme puut ja tulet. Lopulta syötiin ja päätettiin lähtee vähän pimeällä kartoittamaan lähiympäristöä lamppujen kera.

Kun aamu koitti, kömmimme ylös makuupussiesta raikkaaseen syyskuuhun. Se on aina vähän niljakas vaihe, mutta kun sieltä lämpimästä makuupussista ulos kerran pääsee, niin sitten lähtee kone käyntiin vallan mukavasti. Teimme aamupalaa ja valmistuimme henkisesti saamaan tänään jotain saalista jonka kykenesimme syömään päivälliseksi. Kokemus on meitä sen verran opettanut, että olemme aina varautuneet vararuuilla, sillä muutaman kerran olemme reissuun lähteneet "takki auki" ilman suurempia muita ruokia kuin säkki perunaa mukana ja sitä sitten ollaan mukavasti viikonloppu nälässä kun ei saada kalaa tai muutakaan luonnosta. Useasti ollaan puhuttu, että jos se ois tästä kiinni tämä ruuan hankkiminen niin nälkään oltaisiin kuoltu jo monta kertaa.... :)

Teimme lähialueella kierroksen näkemättä mitään. Sieniä löydettiin ja niitä kerättiin pottuja varten. Lopulta palasimme muutaman tunnin kuluttua takaisin tukikohtaan josta haulikko vaihtui virveleihin. Ennen kuin itse edes ehdin laittaa uistinta siimaan kiinni, niin Aksu huutaa alhaalta että kala on kiinni - ja haavi jäi laavulle.
Nopeasti lähdin haavin kanssa rantaan ja pian rannalla makasi upea n. 3kg hauki - ja se tuli ensimmäisellä heitolla. Maagista! Hyvin harvoin ensimmäisellä tai sillä kuuluisalla viimeisellä heitolla ikinä tulee mitään mutta näin tällä kertaa!

Ennen kuin ehdin edes haukiviehettä siimaan laittamaan, niin uistimet vaihdettiin ahvenvieheiseen, jotta saataisiin tikkuahventa. Hetken kalasteltuamme Aksu päätti fileeroida kalan (tästä on myös video kuinka hauesta tehdään metsäolosuhteissa fileitä) ja idea oli varsin hyvä; Nälkä alkoikin jo olemaan. Laitoin perunat pakkiin kiehumaan nuotion ylle.

Lopulta saimme nautti haukifilettä, perunoita ja suppilovahveroiden kera. Kyllä kelpasi, ja jännä siinä haukea vetäessä oli miettiä, että tunti sitten se kaveri siellä jorpakossa lilluskeli elämänsä voimissa.... Niin se elämä vain heittelehtii.

Loppureissu kului metsästäen ja sienestäen. Sieniä löytyi, mutta mitään metsäkanalintuja, vesilintuja tai jäniksiä saatika rusakkoja ei näkynyt. Joka yö satoi vettä, ja oli mukava nukahtaa siihen sateen ropinaa omassa lämpimässä makuupussissa.

Lopulta koitti sunnuntai ja lähdimme takaisin Helsinkiin. Evo jäi tällä kertaa sinne, ja puhuttiin että kun talvi tulee ja jäät alkavat kestämään niin lähdemme päijänteelle pilkkimään viikonlopuksi. Se lienee seuraava reissu!

Siihen asti, hyvää syksyä jokaisella!
Terveisin,
Sami ja muu Seikkailija tiimi!


Yllä kala, alla saalitta jäänyt metsästäjä!


Tämmöistä siitä tuli! Haukifile nuotiolla paistettuna + perunoita ja suppilovahveroita!



Sami paikassa X, jossa ei kännykät kuulu.


30.7.2012 -  Millainen on Seikkailija?


Olen toiminut useat vuodet urheilun parissa valmentajana. Ryhmät, joita olen saanut vastuulleni ovat olleet erittäin kilpailullisia, ja tulostavoitteellisia. Pääpaino on ollut nuorten yksilöiden kehittämisessä, mutta menestymisen paineet ovat seuranneet myös joukkueen pelatassa erilaisissa kilpailuissa ja turnauksissa. Urheilijanuoret ovat erilaisia.. kilpailu on kovaa, raakaa. Ikäluokat ovat tarkkoja, liian tarkkoja – pelaajien ja ikäluokkien välillä jopa kiusaamista, vähättelyä ja alistamista.Tästä kaikesta seuraa kateutta, katkeruutta ja kaunaa. Huonot tippuvat joukkueista, vanhemmat tappelevat kentän laidalla ja lopuksi urheilun lopettavien osuus on järkyttävän suuri juuri murrosiän kynnyksellä - siis juuri silloin kun sitä urheilua tarvittaisiin.. Ei käy kateeksi. No, totuushan on, että vain harvasta kehittyy ammattilainen. Onneksi urheilussa on myös harrastustoimintaa kilpatoiminnan rinnalla.


Seikkailija-nuori on tervepäisempi, selkeästi – jos siis verrataan tähän kilparyhmässä palloilevaan kaveriin. Sellaiseen, josta sitten ei mitään syystä tai toisesta mitään tulekaan. Kova väite, mutta se perustuu siihen että esim. Seikkailija-nuorella on aikaa moneen, hän on monipuolisemmalla osaamisella ja oikeilla elämän arvoilla erittäin kykenevä henkilö. Tämä toki yleistäen – erittäin yleistäen, mutta silti. Seikkailijoiden touhuissa opitaan monia elämän perusasoita, joista on oikeasti hyötyä tulevaisuudessa –  solidaarisuus, erilaisuuden hyväksyminen, elämän arvot, luonto, liikunta, ruuan laitto, sosiaalisuus, mahtava harrastus.. Tarkoittaen tällä sitä, että Seikkailija-nuorilla on elämän monet osa-alueet erittäin hyvin hallussa, ja heillä on elämässä paljon muutakin kuin seikkailu, kalastus, kiipely tai vaikka softaaminen yms. Nämä nuoret ovat sosiaalisilta taidoiltaa urheilijanuorta kypsempiä, valovuoden edellä. Kun urheilussa on erittäin tarkka hierarkkia ikäluokkien välillä – Seikkailijoissa tällaista ei tapahdu koskaa - ei ikinä. Nuorimmat ja vanhimmat tulevat loistavasti keskenään toimeen. Autetaan toista, opitaan yhdessä – ollaan tiimi.. ollaan tiimi eritavalla.. Seikkailijat on loistava alusta elämän perusasioiden opettelulle.


Koko järjestö – Seikkailijat, on jo kirjan kirjoittamisen arvoinen juttu, vaikka se on ollut kasassa vasta alle vuoden – ja Seikkkailija-nuoret vieläkin kiinnostavampi aihe. Ihmeellistä. Olen oikeasti ylpeä siitä mitä olen leireillämme nähnyt, ja mitä ollaan tehty – millaisia nuoria siellä on ollut. Olen ylpeä teistä!


Kumpi sitten on oikea reitti aikuisuuteen? Väitän, että Seikkailijoiden. Mutta vain jos tämä ko kaveri on yhtä reipas ja aktiivinen kuin Seikkailija-nuoret yleensä tuppaavat olla..


Tapio Rostedt

Seikkailijat ry



25.6 - 6.7 - Loma Seikkailijoiden tapaan.

 

Käännään aamulla kylkeäni kännykän pirinästä huolimatta. Ensimmäinen virallinen lomapäivä oli alkanut ja silti se soi jo kahdeksan jälkeen. Se oli sitkeämpi kuin minä, joten mokoma vehje sai myös tahtonsa lävitse. Unenpöppörössä laitan herätyskellon pois ja ihmettelen hetken aikaa maailman menoa. Sekunnin, ehkä kaksi, en sen enempää kunnes se iskee tajuntaan - tänään se alkaa.

 

Kaikki oli pakattu eilisiltana kuntoon. Ei muuta kuin rinkka ja muut hörpäkkeet selkään ja nopeasti työpaikan kautta syömään aamupala ja vastaamaan muutamiin viesteihin. Työpaikalla hoidan muutamat juoksevat asiat, kunnes kännykkään kilahtaa viesti "Missä menet?". Siirryn vikkelästi kuin jähmettynyt koala autoa kohti ja lähden ajamaan Itäväylää pitkin kohti Pasilan juna-asemaa, jossa jo malttamattomana odotti hyvä ystäväni. Suomen ympärireissu alkakoot!

 

Istuimme yksi ilta meikäläisen luona suunnitellen reissua. Suunniteltu reissu on puoliksi tehty, vaan huomasin ajaessani itäväylää pitkin että kaikki paperit ym suunitelmat jäivät toisen takin taskuun joten se siitä sitten. Olihan takaisin kotiin matkaa peräti useampi kilometri. Sitä sattuu varsin usein nykyään ainakin itselleni. Noukin ystäväni ja hänen rinkkansa Pasilan asemalta, josta otettiin nokka kohti Porvoota. Tämä sen vuoksi, koska ystäväni kävi ratsaamassa äitinsä kuivamuonat sieltä.

Siitä ajettiin yhtä mittaa aina Haminaan asti rannikon myötäisesti. Tutkimme Haminan kaupunkia - joka on erittäin viehättävä suomalainen kaupunki. Poiketen muista kaupungeista, Hamina on ympäräkaupunki. Se tarkoittaa, että kaupunki on rakennettu 1700- luvun mallisesti niin, että keskellä on jokin tärkeä hallinnollinen rakennus ja sitä ympäröivät tiet kulkevat ikään kuin ympärinä muodostaen väliin erilaisia rakennuksia. Wikipediasta googlettamalla Hamina löydätte hyvän ylhäältäpäin kuvatun maiseman siitä kaupungista.

Tutustuimme myös RUK rakennuksiin ohimenevästi ja naureskelimme ystävän kanssa (olemme molemmat palvelleet rauhanturvajoukoissa) varusmiehiä. Toisaalta, mitäpä siinä on naureskelemista, mutta naureskeltiimpahan silti. Onhan se kivempi ajella vapaasti ympäri Suomea kuin ihmetellä varusmiespalveluksen magiaa aidan sisäpuolelta.

 

Ajoimme lähelle rajaa. Käännyimme Miehikkälään päin, ja kävimme tutustumassa jo ennestään tuttuun Salpalinjaan. Salpalinja oli Suomalaisten suurin ja myös viimeisin valttikortti jatkosodan aikana jota rakennettiin useita vuosia peräti 35 000 miehen voimin alla suuri pelko, että neuvostoliittolaiset tekisivät läpimurron karjalan kannaksella sekä muualla Suomea ja etenesivät sisämaahan asti, joten sen vuoksi linja rakennettiin. Salpalinja ulottuu aina etelä-rannalta Petsamoon, joten siinä on kaverit saaneet huhkia hetken jos toisenkin. Salpalinja merkitys sotilaallisesti oli vähäinen, sillä se ei nähnyt laisinkaan sotaa. Mikä oli enemmän kuin hyvä asia, sillä sen merkitys oli varmasti jonkinlainen, kun Neuvostoliitto katsoi mahdollisuuksia hyökätä Suomeen. He tiesivä, että vastassa olisi massiivinen puolustuslinja. Se mitä he eivät tienneet, että sitä miehitti pääosin nostoväki - nuoret ja vanhukset.

 

Jokatapauksessa pyörimme hetken aikaa seuraten linjaa ihmetellen hyttysten määrä, mutta emme viitsineet ihan Petsamoon asti kävellä, joskin emme olisi sinne edes päässeet joten kävelimme takaisin autolle ja jatkoimme matkaa kohti pohjoista. Huristimme hetken aikaa, kunnes kello rupesi tikittämään uhkaavasti iltaa kohti. Yöpymispaikka ei ollut vielä tiedossa, joten rupesimme tutkailemaan maastoa ahkerasti. Sitten bongasimme junaradan, jonka vieressä oli järvi. Laitoimme auton tien viereen ja lähdimme kävelemään junarataa pitkin junia varoen kohti järveä. Vastaan tuli kerran Allegro juna suoraan Helsingistä matkalla Pietariin, joka vähän hymyili. Teltan laitoimme metsikköön ja koitimme kalastaa jo soistumaan alkaneen lammin lähellä saamatta mitään muuta kuin vihreää romua järven pohjasta. Järvi oli sen verta matala, joten jätimme kalastamiset siihen ja menimme pötköttään hyttysten vimmaisesti etsiessä tietä teltan toiselle puolelle.

 

Aamu valkeni, ja lähdimme kiireen vilkkaan kohti jäämerta. Ensimmäisenä pysähdyspaikkana oli Lappeenranta, jossa oli tarkoitus käydä uimassa saimaan järvellä. Turisti-infon kautta kävimme kysymässä losseista (sillä ystäväni halusi ehdottomasti mennä lossilla) ja sopivista uimapaikoista. Lopulta löysimme itsemme lappeenrantalaisten suosimassa niemessä, jossa uimme ja teimme aamupalaa upeissa maisemissa.

Siitä matka jatkui aina (lossin kautta) Ilomantsin läheiselle Möhkön joelle, jossa vietimme toisen yön - myös hyttysten keskellä.

 

Kolmas aamu valkeni ja kävimme tankkaamassa Ilomantsin kylässä. Hiljaista oli. Siitä jatkoimme kohti Kuusamoa pienten pikkuteiden mutkittelevia kaarteita pitkin ja ajaessamme läheltä rajaa Hossan tuntumasta, alkoi auton bensavalo palaa vaikka matkaa vielä oli Kuusamoon 30 kilometriä. Meillä toki oli 10 litran bensakanisteri auton takakontissa, mutta teimme päätöksen että loppuun asti vaan, sillä muistelin että kun bensamerkin valo palaa, autolla pääsee vielä 50 kilometriä. Ja niin siinä kävi, Kuusamoon päästiin ja auto tankattiin. Siitä matka jatkui kohti Rukaa, sillä olin muistellut käyneeni joskus Karhunkierroksen kiertäessäni Rukan läheisyydessä olevassa motellissa, joka oli aivan tolkuttoman hyvä ja halpa. Ja niin se olikin. Siihen jäätiin ja yövyttiin ensimmäinen yö sisällä lakanoiden välissä ilman hyttysiä.

 

Aamulla lähdimme jurruttamaan jälleen. Katselimme, että pitäisi Ivaloon tai Inariin asti päästä. Matkaa siis tulisi kertymään. Ajoimme Kemijärven kautta Sallaan, sieltä Sodankylään ja siitä 4 tietä pitkin Ivaloon. Lapin jylhät joskin varrettain ankeat maisemat (hei kato, lisää metsää!) vetivät hiljaiseksi. Yövyimme yön inarinjärven viereisessä vaarassa (vaara - tunturi / mäki, jossa on puita. Tunturi on puuton, vaara on puullinen) ja saimme aivan uskomattomat maisemat itsellemme. Ihailimme niitä Lapin yöttömässä yössä pitkään aamuun asti, kunnes päätimme mennä nukkumaan.

 

Siitä alkoi päivä, jota en hevillä unohda. Ensiksi kävimme Inarissa tekemässä aamupalan, josta ostin myös Jäken (Jäke oli jääkarhu pehmolelu, joka sittemmin hävisi jonnekin Istanbulin lentokentän syövereihin…) Ajoimme Kirkkoniemeen (ylitimme rajan Näätämöstä) katsomaan jäämerta. Se oli kylmä. Ja Kirkkoniemi oli aika jännä paikka muutenkin. Sitten ajoimme Jäämerta pitkin, ihaillen Norjan lumisia tuntureita ja jäämerta aina Utsjoelle asti, jossa ylitimme rajan (toinen rajan ylitys.) Siitä ajoimme Tenojokea pitkin... Perskeles, mikäs se paikka olikaan.... Sinne pään länsiosaan, muista yhtään nyt sitä paikkaa ja nettikin on niin hidas etten jouda siitä katsoa. Noh, oli mikä oli, ajoimme sinne tehden päätöksen että ajamme läpi yön jotta voisimme levähtää kunnolla sitten Torniossa yhden päivän. Ylitimme rajan (kolmannen kerran) siellä saapuen jälleen Norjan puolelle. Siitä matkasimme kohti käsivartta aina Enontekiöön asti (ylitimme rajan neljännen kerran). Sitten ihailimme Muoniossa vielä kerran Lapin yötöntä yötä kello 00:00, kun aurinko paistoi makeasti taivaalla. Siitä vamos vamos rajaa pitkin Tornioon, kunnes ystäväni sai idean (oli herännyt unesta) että ylitetään raja vielä viidennen kerran. Mennään Ruotsiin. No, mikäs siinä. Menimme Ruotsiin ja ajoimme Ruotsin puolella. Muistutti hirveän paljon Suomen maisemaa kun ajelimme Tornionjokea pitkin. :)  Yön yövyimme Haaparannan lähellä Torniojoen vieressä eräässä metsäläntillä. Aamulla matkasimme Tornioon, otimme itsemme hotellihuoneet ja vietimme päivän Torniossa.

 

Aamulla heitin ystäväni Oulun juna-asemalle ja itse otin uuden suunnan; Takaisin Kuusamoon. Toisen ystäväni luokse kalastamaan viikoksi.

 

Ja veljet, niitä kaloja tuli. Kuvia laitan tänne sitten jahka ehdin.

 

/ Sami 
 

24.6.2012 - Seikkailijat täynnä energiaa!

Näimpä näin! Nyt saa hetken aikaa hengähtää työstä, ja näin ollen Seikkailijat lähtevät Suomen kiertueelle! Matkalla kalastellaan ympäri Suomea ja tavoitteena on ajella Norjan Kirkkoniemeen asti katsomaan jäämerta. Saa nähdä kestääkö auto vai levähtääkö se matkan varrella jonnekin itärajan tuntumaan...

Tämän vuoksi voi olla, että yhteydenpito takkuaa jonkinverran, mutta malttakaa mielenne - kaikkiin viesteihin vastataan kyllä aikanaan. Kuumin rauta tällä hetkeä on luultavammin Heinäkuun leirit (ja ajankohtaisimmatkin) ja niistä sen verran että ne ovat aikalailla ääriään myöden täynnä - myös peruutuspaikkojen osalta. Elokuun leireillä on tilaa ja silloin alkaa myös kurssi- sekä kerhotoiminta. Niistä infotaan kaikille jäsenille erikseen myöhemmin ja lisätietoja löytyy tottakai meidän sivuilta jahka kaikki liikkuvat palaset on saatu lukkoon.

Mutta nyt pakkaamaan ja valmistautumaan Suomen kiertueelle! Heinäkuussa nähdään!

/ Sami
Seikkailijat

29.5.2012 - Kuulumisia Seikkailijoilta!

Kevät on pyörähtänyt iloisesti käyntiin ja samoin on myös Seikkailijoiden tämän kevään leirit. Takana on kaksi upeaa viikonloppua (jotka olivat aivan tupaten täynnä innokkaita leiriläisiä) ja edessä vielä monta leiriä, mm. ensi lauantaina alkava. Sadetta on sille leirille luvattu niin paljon että kalatkin uivat rinnalla, mutta sehän siitä tekee vieläkin seikkailullisempaa. Myös syksyn kerho- ja kurssitoiminta julkistetaan aivan näillä näppäimillä ja niin kuin luvattu, jäsenillä on ennakkoilmoittautumisoikeus kaikkiin Seikkailijoiden toimintoihin. Kevään kalastusvaelluksilla Samikin on käynyt ilman sen parempaa tulosta ja siksi häpeissään ei ole viitsinyt tänne mitään kirjoitellakkaan. :)

Kevääseen on tapahtunut myös eräitä todella ikäviä asioita. Pahimpana on juuri tapahtunut Hyvinkään tragedia. Siitä on myös media nostanut pinnalle airsoftin, jota epäilty henkilö harrasti. Tämä on myös saanut ihmiset aktivoitumaan meille päin minkä vuoksi näemme tarpeelliseksi ottaa myös itse asiaan kantaa omasta näkökulmastamme. Emme voi puhua muiden kuin itsemme puolesta, joten siksi puhumme vain Seikkailijoiden puolesta, mutta uskomme että varsin moni toimija allekirjoittaisi samat ajatukset

Ensiksi haluamme mainita, että toiminnassamme turvallisuus on kaiken A ja O. Me opetamme oikeanlaista käyttäytymistä jokaisessa toiminnassamme, jota järjestämme ja opetamme sekä kasvatamme myös osallistujat - meidän omat jäsenemme toimimaan turvallisesti ja oikein niin vesillä meloessa, kiipeilessä kallioille kuin airsoftatessakin. Tätä kautta nuorelle Seikkailijalle tulee terve ja oikea kuva miten kuuluu toimia oikeaoppisesti missäkin tilanteessa.

Toimintamme - mikä koskee nyt varsinkin Seikkailu- ja airsoft leirejä - ei ihannoi tai kannusta sotaa tai sotahulluutta. Me ihannoimme yhdessä olemista luonnon helmassa, toisten kuuntelemista sekä huomioon ottamista harrastaen erilaisia harrastuksia. Näiden harrastusten kautta yksilöt toimivat ryhmissä suorittaen erilaisia tehtäviä ja toimintoja joka kehittää heidän sosiaalisia taitojaan ja näkemyksiään monipuolisesti. Toisinaan yksilöt myös haastavat itseään ja tutustuvat asioihin, joita eivät ole ehkä ennen kokeilleet kuten kalastamista, kalan perkuuta tai melomista.

Kun kyse on nuorista ihmisistä, heidän koko ajatusmaailmansa peilautuu voimakkaasti toimintaan, johon he keskittyvät. Airsoft on todella hyvä keino ehkäistä esimerkiksi peliriippuvuutta. Sen sijaan, että nuori pelaisi koneella tai konsoleilla pelejä, hän itse siirtyy metsään toimimaan sosiaalisessa ympäristössä. Tätä kautta siitä voi syntyä kipinä luontoa ja sen tarjoamia muita monimuotoisia harrastuksia kohtaan. Juuri luin Helsingin sanomista jutun, jossa entiset alkoholistit saivat apua kalastamisesta. Luonnosta löytyy harrastuksia, jotka oikeasti auttavat meitä hyvinkin paljon. 

Kaikille airsoft ei kuitenkaan sovi. Ja kun ammattitaitoiset ohjaajat huomaavat jotain huolestuttavaa nuoren käyttäytymisessä, otetaan asia esille huoltajien kanssa ja näin ollen mahdolliseen ongelmaan pureudutaan jo varhaisessa vaiheessa.

Se mitä koitamme nyt sanoa on, että harrastukset eivät luo yksilöitä vahingoittamaan toisia. Suomessa on väkilukuun suhteutettuna todella paljon aseita, sillä olemme metsästäjä kansaa. Olemme sitä nyt, ja tulemme sitä aina olemaan. Ase oikeinkäytettynä on turvallinen harrastusväline. Airsoftvälineistä puhumattakaan. Itse sain ensimmäisen ilma-aseen kun olin viiden vanha. Ensimmäisen airsoft aseen ostin 14 kesäisenä. Metsästämään aloin parikymppisenä aktiivisesti. Olen myös työskennellyt työssä kriisialueilla useita kuukausia, joka on vaatinut rynnäkkökiväärin jatkuvaa kantamista. Silti en ole ikinä itse ihannoinut väkivaltaa tai sotaa, vaan katsonut sitä surullisin silmin. Eikö minusta olisi pitänyt samalla logiikalla tulla myös vaara muille ihmisille?
Syy on aivan jossain muualla. On luonnollista että surullisten tapahtumien myötä etsitään syitä. Kuitenkin jokaisen tulee itse miettiä missä se syy oikeasti on ja kuinka yksiselitteinen se oikeasti on. On helpompaa työntää pää puskaan ja syyttää yhtä asiaa sokeasti, mutta se ei ole ratkaisu. On harkitsematonta toimintaa miettiä, että syy Hyvinkään tapauksessa oli airsoftin, koska yksilö harrasti airsoftia. Median tapa hoitaa asioita on enemmän kuin kyseenalaista toisinaan ja siksi penäämmekin yksilöiltä oman harkinnan käyttöä ja pyydämme jokaista katsomaan peiliin ja miettimään, kun katselemme omien lapsiemme leikkivän leikkejään "Miten voisin olla läsnä hänelle paremmin?"

Antakaa lapsillenne aikaa. Kuunnelkaa heitä. Tutustukaa heihin. Opettakaa heitä. 
Se on vanhempina teidän tärkein työnne. Jos joku muu on sitä tärkempää, on prioriteetit hakusessa ja pahasti. Ja tahdomme myös muistuttaa, että joskus parhainkaan kasvatus eikä hellinkään opetus ole riittävä. Yksilöt ovat erilaisia ja heidän ajatuksensa ovat erilaiset.

Toivotamme täysin sydämin Hyvinkään ampumisen uhreille ja heidän omaisilleen voimia.

Etelä-Suomen Seikkailijat tiimi  

10.4.2012 - Jätkänkynttilöitä tekemässä
 
Ystävällisesti yhdessä - tapahtuma Kannelmäessä lähenee, ja koko organisaation väki etsi kuumeisesti markkinoilta jätkänkynttilöitä joita voisi turvallisesti polttaa tapahtumassa lauantaina 14.4. Kaupat myivät ei-oota, joten sitä ei auttanut muu kuin ottaa moottorisaha kauniiseen käteen. Sen siitä saa kun jättää asioita viime tinkaan..... :)
 
Koska tapahtuma on todella lähellä, emmekä ehdi tuoretta puuta millään kuivattaa (se vaatii piiiiitkän ajan), niin etsinnöissä oli kelopuu, eli pystyyn kuollut puu. Kelopuut ovat siitä varsin hyviä puita, sillä ne ovat täysin kuivia ja palavat yhtä hyvin kuin vuoden sahattuina ja suojassa olleet puut vaikka se olisi juuri kaadettu! Hyvän vinkin saatuamme, löysimme oivan kelopuun varsin nopeasti.
 
Kuvassa keskellä moottorisahan alla juuri tilanteeseen sopiva kelo. Ei muuta kuin moottorisaha kauniiseen käteen ja puu matalaks!
 
 
Kun puu sahattiin n. metrin osiin, kannettiin se metsästä pellolle jossa odottivat iloisesti kasassa myös muita tukinpaloja pilkkojaansa. Jätkänkynttilöiksi valikoitui kelon keskiosa.
 
 
Kun sopivan kokoiset ja oloiset puut on valikoitu, sahataan puuhun ristikko. Näin ollen puu on "halkaistu" ristikoksi ja kun sen sisuksen valelee sytytysnesteellä ja antaa imeytyä, puu palaa sisältä päin saaden happea ristikon ansioista. Tämän vuoksi jätkänkynttilä palaa pitkään ja hartaasti!
 
 Sami kantaa tukkeja....
 
Ei muuta kuin tukit olalle, autoon ja Helsinkiä kohti! Lauantaina nuo puut palavat Kannelmäen Runon koululla Ystävällisesti Yhdessä tapahtumassa!
Tervetuloa tervehtimään Seikkailijoita, myös kuvassa olevaa toiminnanohjaajaa!
Lisätietoja tapahtumasta osoitteessa;
http://www.helsinginuutiset.fi/lukijanuutiset/101063-ystavallisesti-yhdessa-runon-koululla-la-1442012
 
 
Talven viimeinen metsästys

Jäniskausi loppuu tunnetusti helmikuun loppuun. Tänä vuonna en ollut laisinkaan ehtinyt käydä synnyinseudulla metsästämässä näitä töpöhäntiä, vaan olen syksynä keskittinyt lähinnä metsäkanalintuihin. Silti jäniksenmetsästys on yhtä suurta hupia - ei niinkään sen vuoksi että sieltä jotain sattuisi tulemaan, vaan sen vuoksi että voi kävellä hiljaisessä metsässä jäniksen jälkiä pitkin seuraten jännittyneenä miten jänis on käyttäynyt ja askel askeleelta tiedät sen lähestyvän ja silloin kun oletat sen olevan lähellä, haulikon perä iskeytyy olkapäähän ja aseesta varmistin tipahtaa ampumavalmiiksi. Kaikki on valmiina, jännitys on huipussaan....
... Ja sitten kuuluu rasahdus. Valkoinen jänis katsoo sinua yhtä hölmistyneenä kuin sinä häntä. Kaikki on ohi silmänräpäyksessä.

Tehokkain tapa jäniksen metsästyksessä on hyödyntää koiraa. Itse en ole ikinä metsästänyt jäniksiä koiran kanssa. Se ei ole minun juttuni ensinnäkään siksi koska talosta ei löydy koiraa. Joskus velipoika on toimittanut koiran virkaa metsästyksessä, ja useasti kun isän kanssa siellä kaksisteen korpea koluaa, on toinen vuorollaan "koirana". Koiran idea perustuu täysin siihen, että kun koira saa jäniksestä vainun, juoksee tämä sen perässä jonka myötä jänis rupeaa kiertämään aina sitä samaa, pitkää lenkkiään. Metsästäjät vain asettuvat kierroksen varrelle ja jänispaisti on taattu. Koska ihminen ei moiseen nopeauteen pysty, on meidän, ilman koiraa metsästävien, käytettävä omaa ajatustamme. Miettiä miten jänis voisi käyttäytyä ja ennakoida sen liikkeet. Toisinaan se toimii, useimmiten ei.

Tärkeintä onkin saada jänis makuultaan kiinni. Se onnistuu, kun yöllä on ideaalisesti satanut lunta ja vanhat jäljet peittyvät ja uudet jäljet syntyvät jäniksen etsiessä yöllä syötävää. Aamulla se hyppää jonkin risukon suojiin lepäämään ja silloin metsästäjät lähtevät liikkeelle.

Idea on juuri siinä. Se jännitys ja jäljitys. Jos jäljittää hyvin, voipi jäniksen saada kiinni makuultaan. Pitää edetä hiljaa ja varovaisesti, valmiina ampumaan. Kun itse viime reissulla etenin hiljaa lumikenkien kanssa useamman tunnin metsästämisen jälkeen (ensimmäiset jäljet eivät tuottaneet tulosta - jänis pääsi livahtaan ilman kunnollista näköhavaintoa) umpihangessa keskellä metsää lumikenkien alla narisevan kasaan painuva lumi, aavistin jäniksen olevan hyvin lähellä. Se yksilö oli tehnyt tähden muotoisen liikkeen - varmistanut että tuleva nukkumapaikka olisi turvallinen.

Työsin haulikon perän olkapäähän kiinni ja laitoin varmisten pois. Kävelin hiljaa ja varovasti kymmeniä metrejä ja saavuin metsähakkuurajalle. Jänis oli lähtenyt ampaisemaan aivan samaan suuntaan, jossa isäni odotti (myös metsähakkuurajalla) ja toivoin että jos jänis oli päässyt livahtamaan huomaamattani liikkeelle, olisi se ottanut suunnaksi juuri sen suunnan. Jatkoin jälkien seuraamista ja silloin tapahtui.
Se on yksi, nopea hetki.
Sitä ei edes tajua, kun jänis nousee makuultaan, ja sekunnin sadanosan se katsoi minua ja lähti juoksemaan edessäni. Painoin liipaisinta vaistomaisesti tähdäten ja laukauksen ääni täytti koko metsän. Sitä seurasi ruudinkäry ja näin kuinka jänis juoksi ohitseni metsähakkuurajan lävitse. Nopeasti vein haulikon pumpun toiseen käteeni ja yritin ladata aseen uutta kutia varten, sillä jänis oli yhä näkyvillä, se juoksi näkökenttäni halki ohitse metsähakkuurajan toiselle puolelle metsää.

Jälkeen päin mietin, että olisin ehtinyt ampumaan toisenkin kerran. Tuntien metsästys metsässä lumisessa maastossa oli kuitenkin aiheuttanut sen, että haulikon pumppuosuus oli sen verran jäässä, etten heti saanut ladattua asetta, vaan se vaati pari näpäkkää kumausta, jonka jälkeen kykenin lataamaan aseen uudestaan - ja jänis oli hävinnyt.

Kaikki ampuminen ja uusi latausyritys tapahtui alle kolmen sekunnin sisään. Sitten kaikki oli ohitse. Jänis oli hävinnyt metsään. Tämänkaltaisessa metsästyksessä - tai yleensä tilanteissa joissa "tapahtuu" - aika käyttäytyy aivan erilaisesti. Sekunnit tuntuvat pidemmiltä ja sitä ehtii vaistomaisesti tehdä asioita paljon nopeammin ja tehokkaammin.

Adrealiini hävisi hiljalleen ja olin aivan varma (enkä edes tiedä miksi olin varma) että olin osunut jänikseen. Se on niitä tuntumia, jotka harvoin valehtelevat. Kävelin jäniksen lähtemälle paikalle ja vasta silloin ymmärsin kuinka risukossa se oli maannut - täysin suojassa näköhavannoilta. Jänis oli noussut minusta ehkä 6 - 10 metrin päässä ja lähtenyt juoksemaan, jolloin pääsin ampumaan sitä liikkeestä.

Soitin isälle ja lähdin häntä vastaan. Tämän jälkeen saavuimme paikalle uudestaan ja heitin lumikengät pois jotta pääsen entistä hiljasemmin. Lähdimme jäljittämään jäniksen jälkiä ja jo alle 10 metrin päässä jäniksestä näkyi jälkien vieressä verta. Edemmässä jänis oli pysähtynyt hetkeksi ja veriläikkä oli jättänyt syvän tummentuman hankeen. Jäljistä näki, että olin osunut sitä etutassuun. Mikäli haulit olisivat osuneet takatassuun, jäniksen liike olisi ollut siinä. Nyt se juoksi kolmella jalalla.

Jäljitin jänistä - isän ollessa eräällä aukiolla vaanimassa - varmaan tunnin verran umpihangessa. Mitä edemmäksi jänis oli juossut, sen vähemmän verta näkyi lumessa ja sen väsyneemmäksi, märäksi ja epätoivoisemmaksi itse tulin. Lopussa huomasin olevani jo hieman eksyksissä, enkä tarkalleen tiennyt missä olin. Tiesin kyllä, että edessä ja takana menisi tie, mutta en osannut sanoa kuinka pitkä matka niille oli. Ja kävellessäni pidemmälle huomasin, että jäniksestä ei enää valunut verta ja se oli kyennyt hieman jo hyppelemään kaikilla tassuillaan.

Siinä vaiheesas tein päätöksen. Yleensä metsämies ei ikinä jätä haavoittunutta eläintä metsään, mutta uskoin tässä vaiheessa eläimen olevan sen verran kunnossa, että se kyllä pärjää. Kiitin sinäänsä surkeata vaistolaukausta, ettei se ollut vahingoittanut jänistä sen enempää, koska se pääsi karkuun. Sinäänsä minua harmitti, koska laukaus olisi voinut olla "onnekkaampi" ja osunut jänikseen niin, että olisi voinut syödä jänispaistia seuraavalla viikolla.

Toivon kaiken sydämin, että kyseinen jänis kykenee jatkamaan normaalia elämää. Ainakin niin pitkään, kunnes kohtaamme taas. Vaistolaukaus on ainoa, johon metsästäjä kykenee jänistä itse jäljittäessä, ja tällä kertaa jänis oli onnekkaampi.

Cest la vie.
/ Sami


Viikko 8 - pilkkivaellus Melkuttimella.

Aamu aurinko paistoi kirkkaasti pilvettömältä taivaalla. Lumi pöllysi auton takana kun ajoin kohti Melkuttimen luonnonpuistoa pientä, mutta hyvin aurattua tietä pitkin. Sunnuntaina oli ollut melkoinen lumimyräkkä ja olisi ollut pakko nostaa hattua jos sellainen olisi ollut tämän tien (tien joka erkani tien numerosta 2824) huollosta vastaavalle. Se kun tuskin kuuluu niihin tärkeimpiin teihin jotka aurataan ensimmäisenä. Silti se oli paremmin aurattu kuin kehä 1 pahimpina aikoina.

Lievä takaisku tuli, kun parkkipaikkoja ei oltu aurattu. Hetken aikaa mietin tien sivussa, että pitääkö kaivaa kenttälapio rinkasta ja lähteä huitomaan sillä itselleen tilaa paikalle, jonka tunnisti parkkipaikaksi vain ja ainoastaan siitä kertovat kyltit. Hetken punnittuani tilannetta päätin jättää auton pitkälle suoralle, sillä tie oli todella leveä ja kaivoin sivuun tienpenkkaan itselleni pienen taskuparkin. Siinä auton kelpasi olla, eikä se häirinnyt siinä ketään.
Aurinko lämmitti mukavasti, vaikka metsän keskellä olinkin. Ujutin lumikengät jalkaan ja tempaisin rinkan selkääni. 100 litrainen rinkka painoi kuin synti (arvioiden n. 30 - 35 kiloa) ja siitä kun vielä otti pilkkikairan käteen ja lähti metsään umpihankeen tarpomaan niin olihan siinä taas semmoinen sissi fiilis.

Tovin tarpoessa lumihangessa kohti yöpymispaikkaa siinä tuli elävästi mieleen ne ajat kun vietin rauhanturvaajana Tsadissa, saharan alapuolella.  Vaikka lämpötilaeroa oli 60 astetta ja rynnäkkökivääri oli vaihtunut pilkkikairaan, oli fiilis muuten aikalailla samanlaiset. Nestettä tulisi tarvitsemaan sekä lumi ja hiekka upottavat molemmat todella raskaasti ja vaikka sattui ne lumikengät jalassa olemaankin, mikään hanki ei kannata niinkään täydellisesti 105 - 110 kiloa kuitenkaan. Ei ainakaan näillä lumikengillä.

Tarpoessani mietin ja kirosin mielessäni sitä kun hävitin viime kesänä aurinkolasini multisport kisoissa. Sinne keskelle suota ne jäi, jonne rasti oli pykätty ja hetken kun vedin siinä happea vetisessä suonsilmässä ja lähin jälleen tarpomaan kohti rastia, olin unohtanut lasit mättään päälle. Rastin hain ja lähdin juoksemaan kohti maalia. Ja koska kyseessä oli viimeinen rasti ja reilu 6 tuntia kestänyt yhtäjaksoinen suoritus oli saattanut molemmat jalkani kramppailemaan, tein puolessa välissä matkaa tietoisen valinnan huomattuani lasien puuttumisen, että lasit jäisivät sinne mättäälle makaamaan. Nyt se hieman harmitti, sillä valkoinen lumi ja kirkas auringonvalo ei tee hyvää silmälle. Vaan minkäs teet.

Matkallani vierestäni lähti lentoon jonkinsortin metsäkanalintu. Lyhyen matkan se lensi ja laskeutui sen jälkeen yhden kuusen puoliväliin erääseen notkoon, jossa oli myös pienehkö lampi. Siitä sen paremmin välittämättä jatkoin matkaani ja näin lopulta myös hirven, jäniksen ja ketun jäljet. Hirvi oli poikkuroinut varsin hassusti lumessa, sen jäljet sojottivat minne sattuivat. Ehkä se oli löytänyt vain hieman käyneitä pihlajanmarjoja jostain metsän siimeksestä?

Aikanaan saavuin Melkuttimen läntiselle laavulle. Olen käynyt siellä muutaman kerran aikaisemminkin, toki en koskaan talvella. Viime kerralla kun kävin, oli siellä puuliiteri miltein tyhjä, joten se vähän jännitti. Ilman tulia olisi hyvin epämiellyttävää viettää useita öitä ulkona. Saavuin mäen päälle ja näin niemen kärjessä olevan laavun ja sitä ympäröivän koskemattoman järven. Myös koko laavun ympäristö oli täysin koskematon, aivan niin kuin koko laavun olemassaolo olisi unohdettu. Nopea kurkkaus puuliiteriin ja syvä helpotus = siellä oli puita. Lumisia ja jäisiä puita, mutta puita kuitenkin.

Koska jonkin verran matkaa oli kulunut tarpoessa tieltä laavulle päätin tehdä saman tien tulet ja ruokaa. Nuotio syttyi yllättävän helposti ja omnifuel kenttäkeitin valmisti itselleni nakkipataa. Nakkeja en ollut jaksanut kuivattaa, koska lämpötilat olivat ihanteelliset ruuan säilymisen kannalta. Nuotion äärelle kasasin puita kuivumaan seuraavaa nuotiota varten.  Veden kiehuessa katselin järven jäätä ja päätin pystyttää teltan rannan tuntumaan järvelle jäälle. Se ei ollut mikään parhain idea, kuten myöhemmin sain tuta. Ruuan yhteydessä yritin myös sulattaa lisää vettä termospulloon pakilla suoraan nuotiossa, ja siinä oli hetken aikaa melko hektistä kun ruoka kiehui, kuivumassa olleet puut nuotion ympärillä kaatuilivat ja pakki romahti tuon tuosta jonkun palavan puun päältä kaaduttaen lähes kaikki vedet nuotioon. Jotenkin siitäkin hommasta hengissä selvisin.... :)

Kun sain kaikki majoitus- , ruoka- ja tuliasiat kuntoon, puin lämpimämmin vaatetta päälle ja kaivoin pilkkivehkeet rinkasta. Ensimmäiset 9 reikää oman leirin läheisyyteen tuottivat runsaasti ahvenia ja yhden todella ruman räkäkiisken. Pienimmät ahvenet päästin takaisin järveen kasvamaan ja räkäkiiski oli niin ruma, etten osannut päättää mitä sillä tekisi. Lopulta jätin sen yksilön jäälle odottamaan lopullista tuomiotani. Keräsin ahvenet ja menin nuotion ääreen perkaamaan ne. Suolet nopeasti pois, samoin nahka ja niin ne olisivat valmiita pannulle. Melkutin on tunnettu sen kirkkaista vesistä sukeltajien keskuudessa ja kalastajien keskuudessa sen siioista. Ja ensikokemukset olivat hyviä, ahvenia tuli reippaasti. Siitä kelpasi ruveta jahkaamaan siikaa. Siika elää talvella rannan tuntumassa todella matalalla. Siksi naarasin lähialueen rannat ja huomasin kuinka nopeasti järvi syvenee leiripaikan lähellä. Rannassa voi olla metri - 2 metriä vettä ja puoli metriä kauempana lukemat voivat olla jo 5 - 7 metriä ja siitä metri eteenpäin ollaankin jo yli 10 metrissä. Sinne kun tippuisi niin se olisi soronoo ja muppet show... Keväällä löytyisi, jos silloinkaan. Olisi siinä kaloilla ihmettelemistä, kun mies kelluisi siellä pilkkuvavat taskussa.

Koko illan jahkasin siikaa sitä saamatta. Surkea lampi, niin kuin aina. Kalastajassahan ei ikinä ole mitään vikaa. Pimeys alkoi laskeutumaan värjäten taivaan upean punaiseksi horisontissa. Lopetin pilkkisen ja siirryin laavulle. Laitoin tulet ja rupesin tekemään taas ruokaa. Ilma oli selvästi lämpimämpi kuin päivällä, mikä vähän ihmetytti sillä taivas oli kirkas.
Tähdet alkoivat tuikkia pimeällä taivaalla nuotion loimutessa heikosti, sillä märkä puu ei pala niinkään lämpimästi.  Hiljaa siinä itsekseni mietin josko näkisi revontulia, mutta näin etelässä ne ovat sen verran harvinaisia että tarvitsisi siihen roppakaupalla hyvää tuuria. Tosin, aurinkotuulet ovat huipussaan tänä vuonna, joten ei sitä ikinä tiedä.

Lopulta ilta alkoi painaa sen verran että kömmin telttaani järven jäälle. Sujahdin makuupussiin ja yritin saada unen päästä kiinni. Jään ritinä, lumien putoaminen puista ja voimakas tuuli piti kuitenkin hereillä ja vielä puoli viiden aikaankin nousin sekavasti nukkuneena ylös ja korjailin telttaani jonka kiilat olivat lähteneet irti voimakkaan tuulen vuoksi. Samalla myös huomasin, että vesi oli noussut jäälle vain muutama metri minusta syvemmälle järveä kohti. Myös oman teltan pohja tuntui märältä, mutta ei kuitenkaan häiritsevästi. Tiesin, ettö teltan pohja on vahvaa ja hyvää, vettä hylkivää kangasta joten se kestää isonkin vesipatsaan jos semmoinen alla sattuisi olemaan. Ja eikähän siellä alla ollutkaan kuin maksimissaan pari metriä vettä joten mitä huolta siitä olisi? Lisäksi ei siinä montaa tuntia enää tarvinnut torkkua, joten suljin silmät ja sain vihdoinkin unen päästä kiinni. Kaksi ja puoli tuntia myöhemmin heräsin, kun joku soitti ja kysyi pääsisikö hän töihin Seikkailijoihin. Niin... Mitäpä tuohonkin voisi sanoa?

Aamulla herätessäni huomasin että eilisen reikien lähellä vesi oli todella noussut monta senttiä järven jäälle. Myös jäälle unohtamani räkäkiiski oli kuin pakastettu tämän vesimassan alla, sillä aamulla oli pakkaslukemat nousseet. Se oli aika upean näköistä kun jää niiltä kohti oli aivan sileä ja kirkas. Keskellä näkyi vain reikä ja siinä sivussa kala suu auki möllöttäen. Myöhemmin mietin mikä saattoi veden noinkin korkealle jäästä. Teltan siirsin ensi töikseni laavun viereen, ja ilokseni huomasin myös veden hieman nousseen telttani kohdalle. Kaikki varusteet olivat kuitenkin kuivia. Telttapohja oli kestänyt.

Aamupala naamaan ja siika jahtaan. Kävin lävitse miltein koko Melkuttimen pohjoispuolen rannan tuloksetta. Siikaa ei löytynyt ja sillä siisti. Päivän saalis oli puhdasta nolla kerhoa.
Pilkkivaelluksella päivät seuraavat pitkälti toisiaan, ellei vaihda paikkaa. Nyt ei tarvinnut, koska Melkutin on iso järvi, joten pysyin paikallaan. Päivän jälkeen työt alkavat rutiinoitua. Aamupala, pilkkimään, nuotiot, syö, pilki, syö, ihmettele, syö, nuotio, nuku, herää, syö, pilki. Toisinaan hain puita ja toisinaan kiertelin järven ympärillä  miettien missä se siika mahtaisi olla. Loppujen lopuksi en siikaa saanut, jää (tai lumi) piti ikävää ääntä siinä kävellessä niin, että tuli toisinaan pieni tuskanhiki pintaan. Siitäkin huolimatta vaikka kaulalta löytyi naskalit, olisi se ollut enemmän kuin ikävää tippua jäihin. Mutta siihenkin tottuu. Jään tai lumen nitinään jalkojen alla.

Lopulta, kolmen yön ja neljän päivän jälkeen reissu kääntyi kohti loppuaan ja ujutin jälleen lumikengät jalkaan ja lähdin tarpomaan samaa reittiä keventyneemmän oloinen rinkka selässäni kohti autoa. Päätin matkalla, että luen hieman  vinkkejä siian kalastukseen kun pääsen kotiin ja haen revanssia pilkillä joku kerta vielä tässä ennen kuin jäät sulavat liian ohuiksi. Mutta sitä ennen siirryn kotikonnuilleni. Siellä kuulun metsästysseuraan ja helmikuun lopussa loppuu jäniskausi. Siispä sen vuoksi matkaan kotoa tarttui myös haulikko ja panoksia. Vielä viimeisen kerran tänä talvena lähden jahkaamaan jäniksiä tämän viikon lopussa ennen kuin rupevat poikimaan. Saa nähdä tuleeko saalista vai jääkö suuret metsästäjät jälleen kerran ilman mitään...

Siiat jäi, mutta vapiskaa väiskit!

/ Sami


 
Yö pakkasessa 5.1 - 6.1
Marraskuun "helteiden" aikana toivoin kaikki toimivat sormet ristissä (kaksi niistä oli paketissa poikkinaisena), että pakkaset ja lumimyräkät saapuisivat siihen mennessä, kun käsi olisi toimiva ja voisi kaivaa talvivarusteet varastosta ja lähteä jälleen metsään yöpymään ainakin yhdeksi yöksi palauttaukseen muistiin talvivaelluksen ihanuuksista. Joulu tuli, sormet paranivat, mutta lumi ja pakkaset jäivät tulematta. Musta joulu ei paljon talvea odottavan vaeltajan mieltä ylentänyt, kun paketista pomppasi esiin uudet lämpimät vaellus sukat sekä uusi hikeä siirtävä aluspaita suoraan Brittien mailta tilattuna parahiksi joulupöytään. Ja puolisen tusinaa vihreitä kuulia. Ögh...
 
Vuoden alussa ne pakkaset saapuivat Etelä-Suomeenkin, ja sitten saimme kaverin kanssa ehkä maailmanhistorian hienoimman aatteen; Mennään mato-ongelle loppiaisena.
Lyötiin Nuuksion kartta eteen ja tutkittiin sopivimpia kalapaikkoja. Jäät eivät varmasti kestäisi (jos niitä nyt edes olisi) joten pilkkimään ei ollut mitään asiaa ellei mielinyt tarkastella kaloja järven pohjasta. Loppuvuosi oli kuitenkin ollut todella vetinen, ja olettaa olisi voinut että joet tulvivat ja järvien suut joihin joet laskevat olisivat varmasti auki. Huolimatta siitä, että kalat uivat syventeisiin talven tullessa, päätimme silti kokeilla. Eihän siinä mitään menetekkään, vai mitä?
 
Kun pakkaus oli huolella suoritettu, yli 100 litrainen rinkkani oli tupanen täynnä. Siellä oli tavaraa miltein yhtä paljon kuin mitä köyhin afrikan valtio omisti. Ja tuskin tarvisin puoliakaan niistä mitä oli mukana, mutta ne kaikki olivat tarpeellisia kun lähtisi pidemmälle reissulle talvella. Ja kun tarpeeksi tikissä on, niin ei se paino haittaa - ainakaan ensimmäisellä 300 metrillä. Lopun 10 kilometrin aikana varmasti esiintyy toisia mielipiteitä, mutta se olisi sen ajan murhe.
 
Nähdessäni kaverini parkkipaikalla repesin nauruun. Jätkä on aina ollut ässä pakkaamisen suhteen, mutta nyt hän ylitti itsensä. Kaveri näytti aivan itämaiselta basaarikauppiaalta teräspannuineen, makuupussineen, patjoineen ja monen muun tavaran myötä, jotka hän oli pakannut nokkelasti rinkan ulkopuolelle. Kun kysyin mitä ihmettä hän oli pakannut rinkkaan, kun kaikki näytti olevan ulkopuolella sain vastaukseksi;
"Ikean viltti ja ruokaa."
Tehokasta. :D
 
Autolla sujahdettiin Nuuksion kansallispuistoon ja lähdettiin kävelemään auringon laskiessa mailleen. Pimeys laskisi puolen tunnin sisään, mutta onneksi oli lähes täysikuu taivaalla ja lunta maassa, niin valoa riittäisi myös yöllä - kunhan ei olisi pilviä. Kaverini käveli luontopolkua pitkin mm. teräspannu heiluen villisti edestakaisin rinkan ulkopuolella. Matkalla poikkesimme katsomaan läheistä järveä joka oli jäässä.
"Eiku kato tehää kivellä siihen reikä ja ongitaan siitä." 
 
Määränpäämme oli Takalan Laavu. Onneksemme kaikki kartat jotka meidän piti ottaa mukaan jäivät kotiin pöydälle. Hyvin valmistauduttu on puoliksi eksytty. Mutta Nuuksiossa on niin hyvät opasteet, että siellä sokeakin pärjää. Kävelimme useamman tunnin ja pimeys ehti laskeutua metsään päästäen heikosti valoa lävitse maahan. Osittain satanut lumi ja vähäisessä käytössä ollut kansallispuisto ei näyttänyt mitään osviittaa minne päin päin polku olisi jatkunut, ja tällöin piti osaksi turvautua ulkomuistiin, osittain loogiseen päättelykykyyn tyyliin "jos minä olisin polku, minne menisin..." ja osittain kompassiin. Loppujen lopuksi saavuimme Takalan laavulle ja lämpöasteet olivat tippuneet päivän +4 selkeästi pakkasen puolelle.
 
Matkan varrella näimme sulan, tulvivan joen ja päätimme mennä sinne mato-onkeilemaan jahka olisimme saaneet leirin pystyyn. Nuuksio on varsin laiskanpulskea paikka retkeillä; Jopa puut ovat sahattu ja pilkottu valmiiksi. Se hymyilytti.
Nopeasti saatiin tuli aikaan tuluksilla ja levitimme itsellemme auki makuupaikat (kaveri hyötykäytti hänen isokokisen ikean viltin ja levitti sen makuualustan päälle) ja vaihdoimme kuivat ja lämpimät vaatteet yllemme. Nälkä hieman jo oli, mutta päätimme silti lähteä ensin laittamaan onget veteen. Oletusarvona oli, että jos sieltä edes yksi kala tulee niin aihetta olisi juhlaan.
 
Kun onget olivat vedessä, ja hetken aikaa siinä virtaavassa purossa seisty ja mietitty olikohan siinä onnettomassa jorpakossa mitään kalan kaltaistakaan, alkoi nälkä kurnia niin, että oli pakko siirtyä leiriin. Onget jätimme sillalle, sillä sillalta leiripaikalle ei ollut kuin 4 minuutin kävelymatka.
 
Ruoka tehtiin erätulella basaarikauppiaan rautapannulla ja armeijan pakillani. Pakissa keitettiin vesi ja sen myötä pastapussi ja kaveri paistoi alkupalaksi nugetteja ja sen jälkeen lihapullia. Soossi oli hyvää, ja luonnossa kaikki maistuu aina hyvältä. Mieleen tulikin se, kun kokeilin joskus käsivarressa vaeltaessa veljen kanssa purkkihampurilaisia. Normaaliolosuhteissa ne olisi varmasti maistuneet yhtä hyvälle kuin keltainen lumi, mutta siellä ne maistuivat todella hyvälle 4 päivän vaelluksen jälkeen Haltin juuressa pienessä teltassa elokuussa lumimyräkässä.
 
Ilta meni omalla painollaan, syödessä ja jutellessa. Muutaman otteeseen kävimme katsomassa onkia, jotka yhä nojasivat laiskasti sillan kaidetta vasten. Mitään ei ollut tullut, eikä tulisikaan. Nuotion äärellä oli lämmin, mutta pakkanen kiristyi selvästi. Myöhään illalla seuraamme liittyi kolmas vaeltaja. Kuutoma paistoi suoraan meidän edestä, nuotio rätisi ja loimusi kun pujahdimme makuupussimme sisään. Aina hieman mietityttää nukkua vieraan ihmisen kanssa samassa laavussa, mutta joka aamu olen herännyt hengissä vaikka näitä kertoja on ollut useampi kymmen. Lähtökohtana on, että ne jotka jaksavat itsensä luontoon raahata ja siellä yötä viettää ovat perus rauhallisia ihmisiä. Toinen ajatukseni ennen nukahtamista oli, että aina se ensimmäinen yö pitkään aikaan ulkona oli herkkäunisin. Sitä herää jokaiseen rapsahdukseen jonka kuulee. Kai sen on pakko olla joku vaisto muinaishistoriasta joka on pitänyt meidät valppaana, jopa unissamme. Mutta ensimmäisen yön jälkeen sitä ei ole enää niin herkkä, sitä luottaa itseensä ja nukkuu paremmin yöt. Nuotio alkoi hiipua, ja kylmyys vallata laavunkin. Untuvamakuupussin vetoketju sujahti kuin rasvattu kiinni ja vaivuin uneen.
 
Heräsin aamulla, kun orava pomppi istumalankulla haistellen kaverin rautapannua. Ehkä sitäkin kiinnosti lihapullien haju, vaikka pannu olikin putsattu kiehuvalla vedellä, lumella ja kuusenoksalla. Tai sitten siihen oli jäänyt hajuja, mistä orava piti, ken tietää. Samassa katseeni kiinnittyi suoraan edessä olevaan metsikköön, jonka takaa paljastui kallio. En ollut illalla huomannut yhtään, että eräs kalliolla kaatunut kuusi nojasi meidän ja kaatuneen puun välissä olevaan puuhun, joka oli sekin kellallaan. Mietin nauraen, että millaiseen ryskeeseen sitä oltaisikaan herätty, jos tuuli olisi työntänyt kaatuntutta puuta muutaman sentin toiseen suuntaan, jolloin se olisi kaatunut suoraan meidän laavua päin - niin, että latva olisi osunut laavumme tehden tuskin yhtään tuhoa. Mutta ryskettä se olisi pitänyt...
 
Aamupala syötiin (herkullista armeijan kuivamuonaa) ja saimme seuraa lapsesta ja hänen äidistään, jotka tulivat retkeilemään. Keskustelimme kovin karhuista ja muista eläimistä. Kun olimme valmiit, lähdimme autoa kohti sillan kautta. Onget olivat yhä pystyssä, eikä kaloista ollut jälkeäkään. Keräsimme siiman ja ongen talteen ja heitimme kepit metsään mistä me ne otimmekin. Sitten kun jäät kestää, revanssi on selvä.
 
Talvivarusteet toimivat moitteettomasti. Samoin keitin ja muut tarvittavat välineet joita tarvitsee selviytyäkseen talvella. On tärkeää aina kokeilla tavarat ennen kuin niitä lähtee kovemmin käyttämään, sillä mikään ei ole niin ikävää kuin ajaa 200 kilometriä viikon vaellukselle, kävellä 6 kilometriä ja huomata että keitin ei toimi tai makuupussissa on koin syömä reikä. :)
 
/ Sami
 
Anna palaute kirjoituksesta seikkailijatry@gmail.com
 
 
Comments